Voiko kotikonstein mitata pajujen salisylaattipitoisuuksia?
Kysymyksestä ei käynyt ilmi kysyjän mielessä ollut salisylaattien käyttötarkoitus, mutta oletettavasti kiinnostuksen kohteena on rohdoskäyttö. Tieteelliset tutkimukset ovat osoittaneet salisylaattipitoisten kasvirohdosten olevan tehokkaita monenlaisten oireiden ja sairauksien hoitoon. Rohdosvalmisteiden saaminen markkinoille kuitenkin edellyttää pitkäaikaista tutkimusta ja tuotekehitystä. Koska kohderyhmä on kapea ja kasvipohjaisten rohdosvalmisteiden markkinat ovat pienet, ala kehittyy harmillisen hitaasti. Toivottavasti tämä vastaus tuo kuitenkin jotakin apua tiedontarpeeseen:
Pajun salisylaattipitoisuuden mittaamiseen ei ole olemassa luotettavaa kotikonstia, vaan luotettava määritys voidaan tehdä ainoastaan laboratoriossa. Pajun kuoressa ja lehdissä olevat salisylaatit voidaan esim. uuttaa hienonnetusta näytteestä metanoliin ja tutkia sitten salisylaattien pitoisuudet uutteesta nestekromatografilla. Salisylaattiyhdisteet hajoavat helposti näytteen käsittelyssä. Useimmat työvaiheet on siksi tehtävä nopeasti ja vakioiduissa olosuhteissa. Tämän vuoksi kotikäyttöön tarkoitetun pikatestin kehittäminen on haasteellista.
Pajun käyttö rohdoksena on osattu jo kauan. Vanhimmat tiedossa olevat dokumentit pajun lääkekäytöstä ovat 4000 vuoden takaa – assyrialaiset kuvasivat tuolloin pajurohdosten valmistamisen savitauluissaan, jotka ovat säilyneet tähän päivään. Vanha ohje pajurohdosten valmistamisesta kuvataan myös egyptiläisen lääketieteen historian helmessä, papyrukselle kirjoitetussa Ebersin käärössä, joka on peräisin 1500-luvulta (eaa). Suomalaisessa kansanlääketieteessä pajun käyttöä on kuvannut mm. Lönnrot.
Aistinvarainen havainnointi lienee pitkään ollut ainoa keino valita sopivimmat kasvit ja kasvinosat rohdosten valmistamista varten. Pajun ja muiden salisylaatteja sisältävien kasvien tiedetään olevan karvaan makuisia. Pajunkuorta pureskellessa makuaistimet kuitenkin kohtaavat useita muitakin vahvoja elämyksiä. Pajujen sisältämät tanniinit ja parkkiaineet saavat monen maistajan makunystyrät kipristelemään. Harjaantunut maistaja voisi todennäköisesti kuitenkin erottaan salisylaattien karvauden lehtiä pureskellessaan.
Nykytiede on osoittanut, että salisylaattiyhdisteiden pitoisuudet vaihtelevat pajulajeittain. Salisylaattiprofiilia voidaan käyttää kemotaksonomisena luokitteluperusteena pajujen tutkimisessa. Kotikäyttöön kerättävien pajurohdosten valinnan perusteeksi voisi siis riittää lajintunnistus. Mustuvapajun (Salix myrsinifolia) on ajateltu sopivan rohdoskäyttöön, sillä sen kuoren ja lehtien tiedetään sisältävän kohtalaisesti salisylaatteja. Lehdistä on mitattu 2-7 mg/g pitoisuuksia salisiinia ja 50-160 mg/g salikortiinia. Kuoressa näiden salisylaattien pitoisuudet ovat pienemmät. Laji esiintyy koko maassa ja se on Etelä- ja Keski- Suomessa yleinen. Lisäksi se on helppo tunnistaa lehden muodon ja korvakkeiden koon perusteella. Mustuvapajulle ominaista on tumman läiskän syntyminen lehden keskiosaan kuivattaessa.
Koska pajun salisylaattien ja muiden yhdisteiden pitoisuutta ei voida kotikonstein tarkasti määrittää, on sen rohdoskäytössä oltava varovainen. Liiallinen ja pitkäaikainen käyttö voi aiheuttaa terveysriskin. Aspiriiniallergikoille paju ei myöskään sovi. Annostelun pohjana voinee käyttää pitkään kokemukseen perustuvaa tietoa pajurohdosten käytöstä kansan- ja luonnonlääketieteessä.
Lähteitä:
- Heiska, S. (2009). Herbal willow – 4000 years of relief for fever, headache and rheumatic pain. In: Awaad, A., Govil, J., Singh, V. (eds.), Recent Progress in Medicinal Plants. Studium Press. USA. (Uudehko review pajun rohdoskäytöstä ja mahdollisuuksista.)
- Julkunen-Tiitto, R. (1989). Phenolic constituents of Salix: a chemotaxonomic survey of further Finnish species. Phytochemistry 28:2115-2125. (Perustavaa laatua oleva tutkimus suomalaisten pajulajien salisylaattipitoisuuksista.)
Susanne Heiska, projektipäällikkö
Metsäntutkimuslaitos, Savonlinna
